Mielipidemittausten mukaan suomalaiset kannattavat
yhä laajaa pohjoismaista hyvinvointimallia. Esimerkiksi THL:n joulukuussa julkaisema tutkimus kertoo, että suomalaiset suosivat julkissektorivetoista
hyvinvointivaltiota ja pitävät köyhien ja rikkaiden välistä kuilua liian
suurena. Yksityisten palveluiden kannatus on jopa pudonnut viimeisen kymmenen
vuoden aikana selvästi. Lähes 90 prosenttia suomalaisista pitää sosiaaliturvan
tasoa sopivana tai liian matalana. Moni olisi valmis maksamaan mieluummin
enemmän veroja kuin tinkimään julkisista palveluista ja tulonsiirroista.
Silti vaaliuurnilla suomalaiset vuosi
toisensa jälkeen antavat äänensä puolueille, jotka tekevät heidän tahtonsa
vastaista politiikkaa: leikkaavat julkisia palveluja ja tulonsiirtoja,
yksityistävät yhteistä omaisuutta, keventävät veroja ja kasvattavat tuloeroja. Miten
tätä ristiriitaa voisi ymmärtää?
Vuonna 2010 ilmestyneessä
artikkelikokoelmassa Valta Suomessa pohditaan tätä ongelmaa. Suurin selittävä
tekijä löytyy siitä, miten kansalaisuus, käsitys itsestämme on kehittynyt.
Samalla puolueiden yhteiskunnallinen rooli on muuttunut.
Suomessa on 1980-luvun jälkeen
voimistunut uudenlainen vallankäytön tapa. Taloutta on vapautettu kansallisesta
sääntelystä. Prosessiin on liitetty joukko poliittisia ideoita, jotka ovat määritelleet
uudelleen kansallisvaltion ja kansalaisen tehtäviä. On synnytetty taloudellisen
globalisaation arkijärki, joka määrittää sitä mikä on järkevää ja toivottavaa.
Nyky-Suomesta on tehty valmentajavaltio,
jonka keskeiset ideat ovat tulleet yrityselämästä. Markkinamekanismi, kilpailu,
tehokkuus, innovaatioiden ja kasvun korostaminen, uudet teknologiat sekä
kansalaisten ymmärtäminen asiakkaina ovat murentaneet perinteistä
hyvinvointivaltiota.
Kilpailu ja kilpailukyky ovat
nykyjärjestelmämme avainsanoja. Kilpailu on yksilöllisyyden tae ja osa
demokratiaa. Sen vuoksi kilpailun rajoittaminen ja kilpailulogiikan haastaminen
esimerkiksi solidaarisuudella tai jakamisella tulkitaan helposti loukkauksina
koko kansanvaltaa vastaan.
Kansalainen ja kuluttaja muodostavat nykymodernissa
yhteiskunnassa uuden sekasikiön, kuluttajakansalaisen, joka on yrityksen
kaltainen, erilaisten panostusten riskejä ja tuottomahdollisuuksia laskelmoiva
yksikkö. Ihminen on ennen kaikkea homo economicus, taloudellinen ihminen, oman
itsensä yrittäjä.
Ristiriitaista on, että uusliberaali
kuluttajakansalaisuus korostaa voimaantumista ja aktiivista toimijuutta – mutta
vain tietyissä raameissa, jotka määrittävät kapitalistiset markkinat ja
kilpailu. Tämä edustaa uudenlaista alistamisen muotoa, jossa hallitsevassa
asemassa olevat esittävät oman etunsa yleisiksi eduiksi ja houkuttelevat
hallitut toimimaan valtaapitävien hyväksi. Tämä toistuu myös vaaleissa, kun
kansa äänestää ”oikein” – uusintaa itsensä kuluttajakansalaisena ja samalla
koko järjestelmän.
Muutos voi tulla vain vallitsevan logiikan ulkopuolelta – haastamalla
arkijärki ja yleisesti hyväksytyt totuudet ja itsestään selvyydet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti